Suuren sankarin tarina

Saarella, minkä kukoistavilla rannoilla simpukat hohtivat taianomaisesti aina kerran vuodessa, eli poika joka oli tuleva tekemään suuria tekoja. Tämä poika oli nimeltään Ruxlof, nimi jonka hänelle oli antanut hänen isoisänsä. Kaikki tiesivät, että Ruxlof oli merkittävä poika, jonka kohtalona oli muuttaa koko vallitsevaa maailmankaikkeutta - kunhan ensin varttuisi tuosta hieman. Ruxlof oli vasta 16-vuotias kun horisontin takaa saapui valtaisa laiva, jonka masto oli kiinnitetty laivan pohjaan jostain selittämättömästä syystä. Kaikesta huolimatta laivan kapteeni, seitsemää merta kyntänyt Herra Torpedo, tiesi heti saaren kauniiseen rantaan astuttuaan nimittävänsä nuoren Ruxlofin osaksi uljasta miehistöään. Tämä ei tullut kenellekkään saaressa asuvalle yllätyksenä, olihan Ruxlofin tiedetty jo kauan olevan jotain vallan erinomaista.
Ruxlof lähti siis eeppiselle matkalleen laivalla, jonka masto oli jostain kumman syystä kiinnitetty laivan pohjaan. Tästä arkkitehtuurisesta virheestä johtuen laiva ei ikinä päässyt yksinään mihinkään, vaan sitä piti soutaa, mutta herra Torpedo vakuutti, että kaikelle tälle oli tuleva vielä hyvä selitys. Niinpä Ruxlof, poika joka oli pelastava vielä koko maailmankaikkeuden, eleli laivalla mareasti passattavana ja paapottavana. Eihän suuren kohtalon omaksuvaa henno mihinkään normaaleihin kotitöihin alistaa, kapteeni oli miehistölleen sanonut. Tehden vuosia ei niin mitään, Ruxlof kasvattikin ympärilleen massiivisen pelastusrengasta muistuttavan pötsin, josta itsekin hieman tukeva herra Torpedo oli ylpeä.
"Isompi vatsa, isompi kohtalo", hän tuppasi naureskelemaan, jonka jälkeen hän yleensä syötti Ruxlofille lisää mainiota meri-ruokaa, jonka pelkkien rasva-arvojen kuuleminen saisi suuren asteen anorektikon paisumaan pullataikinan tavoin massiiviseksi tonnikeijukaiseksi. Seilattuaan kymmenen vuotta merellä, syöden suurinpiirtein pelkkää rasvaa koko ikänsä, tähtiin kirjoitetun pojan kohtalo alkoi jo pahasti osoittautua pelkäksi toisen asteen diabetekseksi. Jopa Ruxluf alkoi hieman huolestua, herättyään eräänä aamuna vatsansa alta, yrittäen epätoivoisesti haukkoa ilmaa, mutta täyttäessään suunsa vain omalla kuprullaan. Nokkelana kohtalon valitsemana poikana Ruxluf muisti kuitenkin joskus vielä nähneensä pienenä poikana vatsansa päällisen ja siellä sijaitsevan navan. Napa tarjosikin juuri sellaisen ilmataskun, josta riitti ilmaa myös avunhuutoon. Maailmankaikkeuden pelastaja saatiin siis lopulta pelastettua oman vatsansa noustua vastarintaan ja siitä päivästä lähtien suuret metalliset pylväät asetettiin Ruxlofin vatsaa vasten, estämästä vastaavanlaisen episodin uusiutuminen.
Viimeinkin koitti päivä, jolloin Ruxlofin hämmästyttäviä taitoja tarvittiin ja tähdet saisivat viimeinkin muodostaa tämän legendaarisenkin arvo-asteikolla ylittävän sankarin kuvan jättimäiselle taivaalle. Kapteeni Torpedo sanoi, että he ovat nyt pysähtyneet siihen kohtana merta, jonka alapuolella sijaitsee meri-ihmisten valtakunta. Kyseessä on siis kiduksillaan hengittävä kansa, joka elelee nimensäkin mukaisesti meressä. Miehistön suuri-keuhkoisin jäsen käskettiinkin laskeutumaan mastoon tähystämään kapteenin odottamaa seuruetta, jonka oli määrä saapua laivan pohjaan näihin aikoihin. Nyt Ruxlofille selvisi viimein syy maston olemassaoloon, sen oltua tähän asti pelkkä haitta ja murheenkryyni. Kapteeni saapui Ruxlofin luo ja laski kätensä tämän olalle.
"Tänään on sinun suuri päiväsi", kapteeni sanoi täyttäen äänensä suurella arvostuksella ja ylpeydellä. Ruxlof tunsi kapteenin olevan hänelle kuin isä, sillä vaikka hänen oma isänsä olikin luonut hänet, niin kapteeni oli kyllä lisännyt Ruxlofia ainakin kaksinkertaiseksi rasvaisilla aterioillaan, joten periaatteessa kapteeni oli synnyttänyt häntä enemmän kuin kukaan muu.
"Syy miksi sinä olet niin erikoislaatuinen on se, että veresi on maailman makeinta grillikastiketta, jonka veroista ei löydy toista. Senpä takia pitääkseen meri-ihmiset tyytyväisinä ja välttämällä rotujen välisen sodan, kuningas käski minun etsiä sinut käsiini ja lihottaa sinut oikein suureksi ja mureaksi, jonka jälkeen minun on määrä tarjota sinut uhrilahjaksi", kapteeni sanoi katsoen merkitsevästi laskevaan aurinkoon. Ruxlof järkyttyi kuulemastaan, mutta ei pystynyt vastaamaan mitään, koska hän ei onnistunut avaamaan painavaa suutaan. Ja niin tarina sai onnellisen päätöksen. Suurten fyysisten ponnistelujen jälkeen miehistö onnistui vihdoin ja viimein tyrkkäämään suuren sankarinsa Ruxlofin kolin yli suolaiseen veteen, jossa suupieliään lipova meri-kansa jo odottikin juhla-ateriaansa. Suonissa virtaava maistuvuudellaan tajunnanräjäyttävä grillikastike viimeisteli Ruxlofina tunnetun maku-nautinnon, joka uskomattoman mureana lihapaistina pelasti koko maailmankaikkeuden tuhoisalta sodalta. Tänä päivänäkin Ruxlofin nimi muistetaan koko kansan sydämissä, mutta varsinkin vatsoissa, sillä ei aikaakaan kun markkinoille pamahti valtaisan suosion tahdittelemana Ruxlofin grillikastike, josta tuli välittömästi hitti kaikkien kulinaristien ostoslistalle.
Ja niin päättyy tämä eeppinen tarina suuresta Ruxlofista, joka siunasi meitä sillä pienellä hetkellä, jonka hän kulki keskuudessamme. Nyt hän on kuitenkin noussut tähtiin jumalten viereen, josta hän vielä joskus palaa maanpäälle perimään valtaistuimensa maailmankaikkeuden kuninkaana.
Tai sitten hän on kalanpaskana meren pohjassa - mene ja tiedä.

Sanaton maailma

Olipa kerran maailma, missä viisaat ovat hiljaa ja typerykset puhuvat. Kyseinen viisaus ei ole pelkästään filosofisen pohdiskelun tuote, vaan täysi tosiasia, sillä tässä maailmassa jokainen ihminen, joka puhui yli 500 sanaa, kuoli sydänkohtaukseen. Maailmanennätys ja historian suurin pölpöttäjä Mark Jabberer kykeni laukomaan elämänsä aikana yhteensä 654 sanaa ja 2 tavua ennen kuolemaansa. Tätä pidettiin suorastaan ihmeenä ja Markista tulikin nopeasti ihmisten sananvapauden pyhimys.
Tällä hetkellä ajattelet varmasti, että kyseinen maailma ei ole kovin hirveä, sillä ainahan ihmiset voivat kirjoittaa toisilleen. Kyseessä oli kuitenkin maailma, missä ainoa kirjoitustapa oli käsinkirjoittaminen ja siinäkin oli omat rajoitukset. Ihminen saattoi kirjoittaa yhdellä "ulokkeellaan" korkeintaan 150 viivaa, kunnes tämä "uloke" lopulta haihtuisi pois. Niinpä tässä maailmassa kirjoitus olikin mahdollisimman yksinkertaistettua, kirjainten koostuessa pelkästään erikokoisista viivoista. Tästä huolimatta monia ihmisiä kohtasi suuri suru, kun tuhlattuaan seitsemän sormea novellin kirjoittamiseen, se ei menestynyt. Aikansa suurimmat kirjailijat saivat itse kirjoitettua muutaman lyhyt-tarinan ja pystyessään vielä hieman puhumaan he sanelivat loput tarinansa ihmisille, joilla oli vielä sormia ja varpaita tallella. Epätoivoisimmat yrittivät vielä elekielellä pelastaa uransa, mutta yleensä tälläiset tapaukset tuottivat pelkkää roskaa.
Tälläinen yhteiskunta, niin rajoitettu kun se kommunikatiivisesti olikin, toimi ihmisten mielestä loistavasti, eikä heillä ollut juurikaan valittamista oloistaan. Miten voisikaan, sillä valittaminen tiesi aina muutamaa askelta kohti kuolemaa. Myös pitkäjänteisyys tiesi pitkää ikää, sillä tutkimusten mukaan useasti kiroilevat kuolivat nuorempina. Vaikka mikään muu ei ihmisiä tappanutkaan, tälläkin maailmalla oli omat epidemiansa, jotka ovat verrattavissa oman maailmamme mustaan surmaan. Pahinta aikaa oli keskiajalla kukoistava unissapuhumis-epidemia, joka tappoi vuodessa satojatuhansia ihmisiä. Toisaalta kyseessä oli ihan ymmärrettävä reaktio, sillä maailmassa tapahtui paljon ja ylimääräinen keskusteleminen oli kielletty. Öisin kun kontrolli petti, myös kielenkannat heltyivät ja puhe alkoi pulppuamaan.
Toinen tapaus oli flunssa, joka sai ihmiset aivastelemaan. Ongelma kuitenkin loppui nopeasti, kun valtion johto päätti poistaa sanan "atsiih" valtakunnallisesta sanakirjasta. Tämän jälkeen aivastusta ei enää laskettu sanaksi ja flunssan aiheuttama pelko haihtui kansalaisten sydämistä.
Teot puhuvat enemmän kuin sanat - mutta onneksi ei tässä maailmassa, tai muuten ihmiset olisivat varmasti kuolleet jo sukupuuttoon.