Murhaaja

Mies kaatui taaksepäin punainen reikä keskellä hänen otsaansa. Maailmani jähmettyi millisekunniksi, jonka aikana päässäni räjähti syyttävä huuto: "MURHAAJA! MURHAAJA!" Pääni kallistui hieman oikealle samalla kun silmäni todistivat pääni sisällä kaikuvan sanan tarkoittavan todella minua. Miehen iso ruumis osui periksiantamattomaan puulattiaan. Ruumis oli jäykkä - ja mikä hirveintä - täysin paikallaan. Ei pienintäkään liikettä. Rinta ei kohonnut hengityksessä. Silmäluomet eivät umpeutuneet. Hän vain oli maassa liikkumattomana. Katsoin miestä vielä hetken, kunnes poskeani pitkin valuva kyynel herätti minut tunteettomasta koomastani. Minä huusin. Minä huusin ja itkin, kirosin tapahtunutta ja itseäni. Nyrkkini takoivat ilmaa. Kasvoni loistivat punaisena. Kyyneleet ja räkä yhtyivät ja valuivat sekalaisena kohti lattiaa. "MURHAAJA! MURHAAJA!", toisti huuto päässäni. Se kuulosti yhtä epätoivoiselta kuin minä. Lakkasin huutamasta sillä todellisuus ei lähtenyt mihinkään - vain minä lähtisin.

Juoksin pois. Pois kaikesta, ulos maailmaan ja takaisin tuntemattomiin. Minua ei löydetä, minä katoan. Lähden pois tästä maasta. Muutan jonnekin kauas. Kauas pois. Sitten tajusin jotakin ja kauhistuin. Kylmä metalli kädessäni. Sen tuoma turvallisuus, jonka ympärille olin kietonut sormeni. Se oli minun orjani, joka oli kuitenkin pettänyt minut. Se oli maalannut minut punaiseksi ja osoittanut minua sormella. Minun oli päästävä siitä eroon. Mutta miten? Silta. Heitän sen jokeen. Sieltä sitä ei löydetä. Jokia ei tutkita, liian suuria. Kävelin nopeaan tahtiin sillan kaiteelle ja otin aseen taskustani. Vasten kuuta se näytti melkeinpä jumalalliselta esineeltä, jolla oli valta ottaa, vaan ei antaa. Tein mitä piti tehdä, käänsin selkäni joelle ja kävelin rauhallisesti pois pälyillen kuitenkin mahdollisia silminnäkijöitä. Minulla ei ollut varaa olla huolimaton. Ei enää.

  Kotona aloin pakkaamaan tavaroitani. Rahaa ja vaatteita. Olin tyhjäämässä vaatekomeroani kunnes hätkähdin ääntä joka pauhasi pääni sisällä: "MURHAAJA! SYNTINEN! RIKOLLINEN!" Päätäni alkoi särkeä ja koin paniikinomaisia tunnekuohahduksia. Vaivuin lattialle polvilleni ja pitelin päätäni. Tuntui kuin se räjähtäisi. "PAHA! HIRVIÖ! TUNTEETON PIRU!" Se satutti. Sydämeni takoi kuin viimeistä päivää. Tuntui kuin olisin juossut maratonin. Hikoilin ja olin hengästynyt. Muistin miehen ilmeen. Sen jonka tapoin. Paha olo vain kasvoi ja tunsin jonkin tulevan ylös pitkin kurkkuani. Tärisin ja oksensin lattialle. Viiltelevä tuska valtasi heikon ruumiini ja minä huusin Jumalaa. En kestänyt enää. En pystynyt elämään siinä helvetissä. Tunsin jonkin painavan rintaani. Se oli takkini sisätaskussa. Ase? Mutta minähän heitin sen pois. Ase toi minulle turvaa. Ottaa vaan ei anna, ajattelin mielessäni ja kuihduin sen jalon olemuksen edessä. Kyky tehdä ihmisistä tasa-arvoisia. Sen tyyni valta oli ylitsevuotava. Tartuin molemmilla käsillä sen kahvaan. Tiesin mitä minun piti tehdä. Ratkaisu oli aivan silmieni edessäni. Aseen piippu suussani oli kuin avain ovessa, enää tarvitsisi vain kääntää kahvasta. Katsoin ylös taivaaseen ja kovan pamauksen aikana toivoin, että edes Hän antaisi minulle anteeksi.