Älä katso kameraan

Televisiosta tulee jännittävä sarja. Ainakin siltä se kuulostaa. Siinä on paljon puhetta, dramaattista musiikkia ja persoonallisia ihmisiä. Käännyn katsomaan ja huomaan, että näyttelijöiden ilmeet ovat vaihtelevia: toisilla on surullinen ilme, toisilla viekas. Heidän silmänsä eivät koskaan katso kameraan, koska heille on varmaan sanottu että näyttelijä ei koskaan saa katsoa suoraan kameraan. He kai silloin tiedostaisivat kameran ja sarja näyttäisi epäluonnolliselta. Minusta tämä oli hyvä sääntö. Käännyn taas lautaseni puoleen. Siinä on aamiaiseni joka koostuu kahdesta paistetusta kananmunasta ja pekonista. Yritän laihduttaa. Aloitan kahdesta pyöreän muotoisesta kananmunasta jotka olen asettanut lautasen yläosalle vierekkäin. Pekoni taas on vaakasuora viiva niiden alapuolella. Söin hitaasti nauttien, mutta taaskaan en tullut täyteen.
Töissä juon kahvia työpöytäni ääressä ja katselen miten työkaverini kävelevät pöytäni ohi. Näen miehiä joilla on hienoja pukuja, ja naisia joilla on hienoja vaatteita ja lyhyitä hameita. Naisten kauloja koristavat usein kaulakorut joissa riippuu arvokkaita kiviä, kun taas miehet käyttävät erilaisia kalliita kelloja. Nostan katsettani, mutta kavahdan ja käännyn takaisin edessäni olevan työpaperin ääreen. Parasta tehdä työt ajoissa valmiiksi.
Kotona luen paljon sarjakuvia. Yllätyn iloisesti aina siitä miten piirtäjä on osannut niin kiehtovasti liioitella ihmisten ilmeitä, kun he ovat surullisia, tai vaikkapa viekkaita. Hahmojen silmistä tulee kyyneliä kuin vesiputouksesta ja ne ulvovat kuin sudet kuutamolla, tai välillä kun niiden päähän kasvavat sarvet ja ne nauravat viekkaasti hieroen käsiään yhteen. Televisiosta tuli uutiset, mutta siinä ei ollut surullisia tai viekkaita ihmisiä, tai en ainakaan usko niin. Muistaakseni uutisankkurit jopa katsoivat suoraan kameraan ja että heillä on aina hienot vaatteet ja kiiltävä kello, aivan niin kuin työpaikkani miehillä. Uutistenlukija istui aivan paikoillaan ja puhui vakavalla äänellä. Nyt olin jo varma siitä: Uutistoimittajat eivät ole surullisia tai viekkaita ihmisiä.
Olen matkalla töihin ja kävelen pitkin katua joka on täynnä ihmisiä. Kadun tie oli likainen ja se oli täynnä purkkaa jonka päällä ihmiset kävelivät ajattelematta sitä sen tarkemmin. Hyvä niin, sillä tätä katua kävelevillä ihmisillä tuntui olevan erittäin hienoja ja kalliita kenkiä, joiden pohjiin he tuskin halusivat likaista purkkaa. Katu loppui suojatiehen, jonka edessä ihmiset odottivat valon vaihtumista. Se oli sillä hetkellä punainen, koska ihmiset eivät ylittäneet tietä. Koin kiusauksen kohottaa katseeni ja nähdä milloin väri vaihtuisi, mutta miksi turhaan; minunhan tarvitsisi vain seurata ihmisjoukkoa niin tietäisin milloin on turvallista.
Olen tulossa töistä kotiin, mutta olen myöhässä. Yritän kiiruhtaa kotiin mahdollisimman nopeasti, sillä en haluaisi päivittäisen rytmini menevän pilalle. En todellakaan halua sen menevän pilalle. Rynnistän huolimattomasti ohi kadunkulman ja törmään johonkin. Se oli ihminen, pikemminkin nainen. Hän kaatui. Hän kaatui suoraan eteeni. Hän kaatui suoraan silmieni eteen. Näin hänen kasvonsa. Näin hänen silmänsä. Sydämeni löi kovaa. Hän katsoi minua. Hän katsoi minua silmiin. Hiki alkoi valua pitkin otsaani. Käteni alkoivat täristä. Nainen katsoi minua vieläkin. Hän odotti minun tekevän jotain. Hän sanoi jotain ja ojensi kätensä. Mitä hän sanoi? Minä tartun hänen käteensä ja esittelen itseni. Hän kallisti päätään. Hän kysyi jotain. Mitä hän kysyi? Minä pidin häntä kädestä. Minä puristin hänen kättään hikisellä kädelläni. Sitten minä kysyn häneltä kovaan ääneen huutaen: "Miksi katsoit kameraan?!?"

Ovi

On ovi raollaan ja sen takana ihmiset kohtaavat. Oven takana on valoa, huonekaluja, lämmintä ja mukavaa. Oven takana kuuluvat iloiset naurahdukset, hiljaiset huokaukset ja kiihkeät suudelmat. Oven takana syödään ja nukutaan, ollaan ja eletään. Siellä on aina ilo ylimmillään ja siellä on aina kotoisaa. Siellä kädet kietoutuvat rakastavaisina ympärillesi, tarjoten tukea ja helliä lupauksia. Joskus ovi kuitenkin sulkeutuu. Valot sammuvat ja alkaa pelottaa. Pienet, raapivat ja kimeät äänet, rasahdukset ja narinat täyttävät huoneen. Lämpö kaikkoaa pieneen nurkkaan, joka ei riitä kuin lämmittämään hieman kohmeisia käsiä. Tulee kylmä. Huonekalut ovat esteitä, jotka repivät rikki ihon ja aiheuttavat kipeitä mustelmia. Suudelmien maku kaikkoaa huulilta ja ne rohtuvat. Nälkä täyttää aukon sisällä ja väsymys kasvaa levottomuuden myötä. Kädet vetäytyvät kaukaisuuteen ja punaiset silmät väijyvät pimeässä. Pelko pitää hereillä. Ovi sulkeutuu joskus ja silloin painajaiset ottavat vallan. Jos ovea yrittää avata väkisin, se sulkeutuu lopullisesti eikä aukene enää koskaan.

Monta kertaa on ovi sulkeutunut sinulle, mutta sen ei tarvitsisi aina olla niin. Tule kanssani huoneeseen, jossa ei ole huonekaluja, ja jossa ei ole ihmisiä jotka tapaavat. Tule kanssani paikkaan, jossa kuuluvat vain omat äänesi ja jossa ei ole kylmä - eikä lämmin. Vaivu kanssani valkoiseen usvaan joka kannattelee sinua ja jonka takaa et tunne pelkoa - tai mitään muutakaan. Käytä sieraimiasi hengittämiseen, älä haistamiseen. Käytä suutasi syömiseen, älä maistamiseen. Käytä silmiäsi tuomaan pimeys yöllä, älä valoa päivällä. Miksi et jo tule kanssani? Miksi haluat oven lämpöön, vaikka tiedät sen menevän aina kiinni aikanaan? Siksikö, että uskot oven pysyvän tällä kertaa auki? Mitä kauemmin ovi pysyy auki, sen enemmän ääniä, mustelmia ja pelkoa joudut kestämään. Mutta silti sinä sanot: "Tällä kertaa se pysyy auki ikuisesti". Ja sinä rakastat joka sekuntia siellä - toisella puolella.

- Loppuun vielä kirjoittajan kommentti: novellihan kertoi siis rakkaudesta :D