Mies kaatui taaksepäin punainen reikä keskellä hänen otsaansa. Maailmani jähmettyi millisekunniksi, jonka aikana päässäni räjähti syyttävä huuto: "MURHAAJA! MURHAAJA!" Pääni kallistui hieman oikealle samalla kun silmäni todistivat pääni sisällä kaikuvan sanan tarkoittavan todella minua. Miehen iso ruumis osui periksiantamattomaan puulattiaan. Ruumis oli jäykkä - ja mikä hirveintä - täysin paikallaan. Ei pienintäkään liikettä. Rinta ei kohonnut hengityksessä. Silmäluomet eivät umpeutuneet. Hän vain oli maassa liikkumattomana. Katsoin miestä vielä hetken, kunnes poskeani pitkin valuva kyynel herätti minut tunteettomasta koomastani. Minä huusin. Minä huusin ja itkin, kirosin tapahtunutta ja itseäni. Nyrkkini takoivat ilmaa. Kasvoni loistivat punaisena. Kyyneleet ja räkä yhtyivät ja valuivat sekalaisena kohti lattiaa. "MURHAAJA! MURHAAJA!", toisti huuto päässäni. Se kuulosti yhtä epätoivoiselta kuin minä. Lakkasin huutamasta sillä todellisuus ei lähtenyt mihinkään - vain minä lähtisin.
Juoksin pois. Pois kaikesta, ulos maailmaan ja takaisin tuntemattomiin. Minua ei löydetä, minä katoan. Lähden pois tästä maasta. Muutan jonnekin kauas. Kauas pois. Sitten tajusin jotakin ja kauhistuin. Kylmä metalli kädessäni. Sen tuoma turvallisuus, jonka ympärille olin kietonut sormeni. Se oli minun orjani, joka oli kuitenkin pettänyt minut. Se oli maalannut minut punaiseksi ja osoittanut minua sormella. Minun oli päästävä siitä eroon. Mutta miten? Silta. Heitän sen jokeen. Sieltä sitä ei löydetä. Jokia ei tutkita, liian suuria. Kävelin nopeaan tahtiin sillan kaiteelle ja otin aseen taskustani. Vasten kuuta se näytti melkeinpä jumalalliselta esineeltä, jolla oli valta ottaa, vaan ei antaa. Tein mitä piti tehdä, käänsin selkäni joelle ja kävelin rauhallisesti pois pälyillen kuitenkin mahdollisia silminnäkijöitä. Minulla ei ollut varaa olla huolimaton. Ei enää.
Kotona aloin pakkaamaan tavaroitani. Rahaa ja vaatteita. Olin tyhjäämässä vaatekomeroani kunnes hätkähdin ääntä joka pauhasi pääni sisällä: "MURHAAJA! SYNTINEN! RIKOLLINEN!" Päätäni alkoi särkeä ja koin paniikinomaisia tunnekuohahduksia. Vaivuin lattialle polvilleni ja pitelin päätäni. Tuntui kuin se räjähtäisi. "PAHA! HIRVIÖ! TUNTEETON PIRU!" Se satutti. Sydämeni takoi kuin viimeistä päivää. Tuntui kuin olisin juossut maratonin. Hikoilin ja olin hengästynyt. Muistin miehen ilmeen. Sen jonka tapoin. Paha olo vain kasvoi ja tunsin jonkin tulevan ylös pitkin kurkkuani. Tärisin ja oksensin lattialle. Viiltelevä tuska valtasi heikon ruumiini ja minä huusin Jumalaa. En kestänyt enää. En pystynyt elämään siinä helvetissä. Tunsin jonkin painavan rintaani. Se oli takkini sisätaskussa. Ase? Mutta minähän heitin sen pois. Ase toi minulle turvaa. Ottaa vaan ei anna, ajattelin mielessäni ja kuihduin sen jalon olemuksen edessä. Kyky tehdä ihmisistä tasa-arvoisia. Sen tyyni valta oli ylitsevuotava. Tartuin molemmilla käsillä sen kahvaan. Tiesin mitä minun piti tehdä. Ratkaisu oli aivan silmieni edessäni. Aseen piippu suussani oli kuin avain ovessa, enää tarvitsisi vain kääntää kahvasta. Katsoin ylös taivaaseen ja kovan pamauksen aikana toivoin, että edes Hän antaisi minulle anteeksi.
lauantai 29. toukokuuta 2010
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
Lyhyt runo
Talo on tulessa,
ihmisiä paikalta kaikkoaa.
Minä seison talon kupeessa,
ja paistan makkaraa.
torstai 6. toukokuuta 2010
Talo kukkulalla
Talo seisoo kukkulalla nojaten hieman vinoon. Huomaan että se on yksinäinen Pohjoistuulen yrittäessä iskeä sitä nurin päivästä toiseen, joten päätin tarjota talolle hieman tukea käymällä sitä tapaamassa. Minä kävelen sisään ja vaikka en aluksi nähnyt mitään, kuulin silti tervetulleen narahduksen, joka toivotti minut sisään. Olin varovainen liikkuessani eteenpäin, sillä pelkäsin että painoni olisi talon puiselle lattialle liikaa. Talo ei kuitenkaan taipunut, vaan se päästi iloisia narinoita jokaisen askeleeni myötä. Olin iloinen ja hymyilin. Varpaani liukuivat tukevan puulattian päällä ja käteni loivat kauniita kaaria ilmaan, joiden ympärille pienet pölyhiukkaset kokoontuivat ihmeissään. Minä hypin huoneesta toiseen talon soittaessa rytmiä narinoillaan. Olimme kuin yhtä suurta perhettä, onnellisina yhdessä, kunnes iski taas Pohjoistuuli.
Se suorastaan raivosi talolle, joka ei suostunut alistumaan sen mahdin edessä, vaan joka käänsi sille kasvonsa ja pysyi juuri siinä missä oli. Huomatessani miten paljon talo kärsi tästä tuulesta, minä vaivuin polvilleni lattiaa koristavan pölyn äärelle ja anoin sitä:
"Oi sinä vanha ja viisas talo. Niin kauan olet vain seissyt paikoillasi Pohjoistuulen raivotessa. Heitä menemään vanha kunniasi ja antaudu. Älä kärsi enää vaan vaivu ansaittuun lepoon joka niin vääjämättömästi sinua kutsuu". Talo ei vastannut. Tuuli ulvoi vielä hetken, kunnes se viimein antoi periksi ja palasi keräämään voimiaan. Talo oli kestänyt jälleen, mutta näin ei tulisi tapahtumaan seuraavalla kerralla. Monet laudat sen seinästä olivat taipuneet kohti etelää, eikä taloa kannatellut enää mikään muu kuin sen oma tahto. Minä anoin jälleen:
"Oi sinä kaunis ja upea talo. Vaivu lepohon nyt kun tuuli ei ole näkemässä. Olet voittanut sen niin monta kertaa, anna tämän olla se viimeinen. Älä anna sille sitä kunniaa että se saisi sinut kaataa". Talo ei vastannut ja silloin minä tajusin: talo oli jo kuollut. Narina ei kuulunut jalkojeni alta, eikä pöly enää seurannut käsieni kaarta. Olin yksin. Kävelin ovelle ja avasin sen (ei kuulunut saranoiden korkea-äänistä vihellystä). Pieni viima kävi kasvoillani ja tiesin heti kenen asioilla se liikkui. Pian se palaisi takaisin mistä oli tullut ja toisi mukanaan Pohjoistuulen - viimeiseen hyökkäykseen.
"Herra herra", se huutaisi innoissaan.
"Talo on kuollut herra! Se on kuollut! Nyt on oiva hetki iskeä!"
Minä kävelin talon eteläiselle puolelle ja asetin käteni talon seinää vasten. Sen pinta oli sileä ja kirkas, koska siihen ei Pohjoistuulen voimakkaat puuskat olleet osuneet. Tunsin kämmeneni alla miten tuuli työnsi taloa minua kohti kaikella mitä sillä oli antaa. Minä huusin ja työnsin seinää kohti pohjoista. Pohjoistuuli oli kova ja periksiantamaton, välillä jopa ylivoimaisen oloinen, mutta lämpimät muistot talosta antoivat minulle voimaa jolla jaksoin eteenpäin. Näin sieluni silmin, miten vuosia sitten talo oli seissyt kukkulalla auringon lämmössä valtavien päivänkakkaroiden ympäröimänä. Aivan kuin olisin ollut paikalla silloin, kun pienet lapset läheisestä kylästä pelasivat kirkonrottaa talon kupeessa ja pitivät päivisin piknikkejä. Niin paljon muistoja mahtui tähän vanhaan taloon ja ennen kuin ehdin edes huomata niin suuri ja mahtava Pohjoistuuli oli häviämässä ja talo suoristui. Ponnistin vielä viimeisen kerran ja Pohjoistuuli joutui pakenemaan kaatuvan talon alta. Väsymys kaatoi minut maahan ja minä huohotin. Pohjoistuuli oli voitettu, talo oli voittanut ja kaikesta Pohjoistuulen yrityksistä huolimatta, talo onnistui kaatumaan sen suuntaan. Vaikka olimme vasta tavanneet, tuntui kuin minä ja talo olisimme olleet ystäviä jo vuosia. Käännyin lähteäkseni kukkulalta ja tunsin sydämessäni, miten vanha talo kiitti minua taivaasta käsin, missä se iloisena kylpi lämpimässä auringonvalossa ja suurien pilvien ympäröimänä.
Se suorastaan raivosi talolle, joka ei suostunut alistumaan sen mahdin edessä, vaan joka käänsi sille kasvonsa ja pysyi juuri siinä missä oli. Huomatessani miten paljon talo kärsi tästä tuulesta, minä vaivuin polvilleni lattiaa koristavan pölyn äärelle ja anoin sitä:
"Oi sinä vanha ja viisas talo. Niin kauan olet vain seissyt paikoillasi Pohjoistuulen raivotessa. Heitä menemään vanha kunniasi ja antaudu. Älä kärsi enää vaan vaivu ansaittuun lepoon joka niin vääjämättömästi sinua kutsuu". Talo ei vastannut. Tuuli ulvoi vielä hetken, kunnes se viimein antoi periksi ja palasi keräämään voimiaan. Talo oli kestänyt jälleen, mutta näin ei tulisi tapahtumaan seuraavalla kerralla. Monet laudat sen seinästä olivat taipuneet kohti etelää, eikä taloa kannatellut enää mikään muu kuin sen oma tahto. Minä anoin jälleen:
"Oi sinä kaunis ja upea talo. Vaivu lepohon nyt kun tuuli ei ole näkemässä. Olet voittanut sen niin monta kertaa, anna tämän olla se viimeinen. Älä anna sille sitä kunniaa että se saisi sinut kaataa". Talo ei vastannut ja silloin minä tajusin: talo oli jo kuollut. Narina ei kuulunut jalkojeni alta, eikä pöly enää seurannut käsieni kaarta. Olin yksin. Kävelin ovelle ja avasin sen (ei kuulunut saranoiden korkea-äänistä vihellystä). Pieni viima kävi kasvoillani ja tiesin heti kenen asioilla se liikkui. Pian se palaisi takaisin mistä oli tullut ja toisi mukanaan Pohjoistuulen - viimeiseen hyökkäykseen.
"Herra herra", se huutaisi innoissaan.
"Talo on kuollut herra! Se on kuollut! Nyt on oiva hetki iskeä!"
Minä kävelin talon eteläiselle puolelle ja asetin käteni talon seinää vasten. Sen pinta oli sileä ja kirkas, koska siihen ei Pohjoistuulen voimakkaat puuskat olleet osuneet. Tunsin kämmeneni alla miten tuuli työnsi taloa minua kohti kaikella mitä sillä oli antaa. Minä huusin ja työnsin seinää kohti pohjoista. Pohjoistuuli oli kova ja periksiantamaton, välillä jopa ylivoimaisen oloinen, mutta lämpimät muistot talosta antoivat minulle voimaa jolla jaksoin eteenpäin. Näin sieluni silmin, miten vuosia sitten talo oli seissyt kukkulalla auringon lämmössä valtavien päivänkakkaroiden ympäröimänä. Aivan kuin olisin ollut paikalla silloin, kun pienet lapset läheisestä kylästä pelasivat kirkonrottaa talon kupeessa ja pitivät päivisin piknikkejä. Niin paljon muistoja mahtui tähän vanhaan taloon ja ennen kuin ehdin edes huomata niin suuri ja mahtava Pohjoistuuli oli häviämässä ja talo suoristui. Ponnistin vielä viimeisen kerran ja Pohjoistuuli joutui pakenemaan kaatuvan talon alta. Väsymys kaatoi minut maahan ja minä huohotin. Pohjoistuuli oli voitettu, talo oli voittanut ja kaikesta Pohjoistuulen yrityksistä huolimatta, talo onnistui kaatumaan sen suuntaan. Vaikka olimme vasta tavanneet, tuntui kuin minä ja talo olisimme olleet ystäviä jo vuosia. Käännyin lähteäkseni kukkulalta ja tunsin sydämessäni, miten vanha talo kiitti minua taivaasta käsin, missä se iloisena kylpi lämpimässä auringonvalossa ja suurien pilvien ympäröimänä.
lauantai 1. toukokuuta 2010
Ihminen
Silmäni olivat auki ja katsoin edessäni olevaa seinää. Mitä? Minähän menin juuri nukkumaan. Hätkähdin kun tajusin olevani hereillä ja täysin tuntemattomassa ympäristössä. Oli valoisaa ja heti kun silmäni tottuivat siihen, aivoni alkoivat prosessoimaan tilannetta, samalla kun aistini syöttivät niille dataa huimalla nopeudella. Ensin sain tiedon omasta kehostani. Kaikki raajat olivat tallella, mieleni tuntui kirkkaalta, kehoni tuntui normaalilta enkä tuntenut minkäänlaista kipua tai ylimääräistä rasitusta. Hyvä. Sitten ympäristö. Olin huoneessa joka oli ympyrän muotoinen ja hyvin steriilin oloinen. Huoneessa ei ollut muita huonekaluja, kuin selkänojallinen tuoli jonka päällä istuin. Päälläni oli valkoinen vaate, aivan kuin sairaalassa olevilla vuodepotilailla. Olinko sairas ja joutunut sairaalaan, ajattelin ensin, kunnes aivoni kertoivat tämän teorian olevan mahdoton, sillä mikään sairaala ei ole tämän näköinen, eikä missään sairaalassa kohdeltaisi potilasta tällä lailla. Huone oli nimittäin steriilistä ulkomuodostaan huolimatta muutenkin hyvin outo. Valoa tuntui olevan riittämiin, mutta minkäänlaisia valaisimia ei näkynyt, aivan kuin huone itse olisi hohtanut. Onpa omituinen uni, ajattelin, kunnes yhtäkkiä mies seisoi edessäni. Huusin ja kaaduin taaksepäin lyöden pääni lattiaan. Kuului kova ääni, mutta en tuntenut juurikaan kipua. Nyt tajusin kauhukseni, että en uneksinut. Nousin kömpelösti jaloilleni ja huusin:
"Kuka olet?! Mitä minulle on tehty?! Mitä olette syöttäneet minulle?!". Mies katsoi minua eleettömästi ja vastasi:
"Minä, olen Jumala".
Minä jähmetyin. Koko maailmani jähmettyi. Sana kaikui pääni sisällä, ja se sana oli 'Jumala'. Kaikkivaltias, ihmisen ja maailmankaikkeuden luoja.
"Et ole", sanoin varovaisesti ja hermostuneesti hymyillen. Hän näytti noin 40-vuotiaalta mieheltä, jolla oli valkoinen lyhyt tukka ja hieman partaa. Hän oli pukeutunut valkoiseen pukuun ja hän seisoi edessäni ryhdikkäänä kädet selkänsä takana. Mikä sairas pila tämä oli? Minut oltiin kidnapattu ja huumattu, mutta miksi tämä mies kutsui itseään Jumalaksi, ja mikä tämä paikka oli.
"Tule mukaani", mies vastasi ja avasi takanaan olevan oven. Ovi? En ollut huomannutkaan. Mies astui ovesta sisään ja sulki sen perässään. Ryntäsin mieheen perään paniikinomaisin tuntein. Jumala? Minun oli pakko saada tietää. Käteni käänsi ovenkahvan alas asti, jonka jälkeen vedin ovea itseäni päin. Astuin sisään ja näkökenttäni täytti mitä ihmeellisin näky.
Sininen planeetta pyöri hitaasti avaruudessa massiivisen auringon valaistessa sen pintaa. Katsoin alaspäin ja näin vain tyhjää. Yritin nostaa käteni, mutta minulla ei ollut niitä. Yritin kääntää päätäni, mutta niin uskomattomalta kuin se tuntuikin: minulla ei ollut sitä. Yritin sanoa: "Mitä tämä on", mutta minulla ei ollut suuta. Silti minä liikuin. Aivan kuin ajatuksen voimalla, pystyin liikkumaan avaruudessa, omalla linnunradallamme, niin nopeasti kuin halusin, minne vain halusin. Mitä halusinkaan nähdä, sen myös näin ja kaikki oli paikallaan. Taloni, ystäväni, vaimoni ja lapseni. Kaikki. En voinut koskettaa heitä, saati kommunikoida heidän kanssaan. He eivät nähneet minua, mutta minä näin heidät. Vaimoni kirkkaan vaaleat hiukset olivat poninhännällä kun hän leikkasi sipulia keittiössä. Kello oli kolme ja oli ruoka-aika. Lapseni leikkivät legoilla hänen takanaan. Yksi tyttö ja yksi poika, aivan niin kuin hän oli halunnut. Voi miten onnellisia me olimme. Jos minulla olisi ollut silmät, ne olisi varmaan täyttyneet kyynelillä, mutta sen sijaan huomasinkin, miten koko maailma kaikkosi luotani, ja yhtäkkiä olin taas tuolilla istumassa siinä samassa huoneessa, josta olin juuri lähtenyt. Mies oli taas edessäni.
"Toivottavasti tuon jälkeen uskot minua, sillä kannaltamme on erittäin tärkeää, että ymmärrät täysin mistä pian aion puhua", mies sanoi vakavana, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minä en kuitenkaan pysynyt yhtä tyynenä, sillä sydämeni hakkasi hullun lailla. En kuitenkaan sanonut mitään. Katsoin vain miestä vihaisesti ja puristin tuolini käsinojaa sormet valkoisina. En tiedä johtuiko vaikenemiseni pelosta, vai jostain muusta, mutta sillä hetkellä en kyennyt tekemään juuri mitään muutakaan. En edes tiennyt miksi olin vihainen. Minun tarvitsi vain ajatella perhettäni ja viha yltyi, mutta muuten sillä ei ollut mitään merkitystä. Ajatukseni tuntuivat hetkittäin olevan ohuita lankoja, jotka katkesivat yrittäessäni koota niitä.
"Jos sinulta kysyttäisiin kuka minä olen, niin todennäköisesti vastaisit minun olevan Jumala, sillä minä vastaan täysin sitä Jumalaa, josta sinä ole kuullut omassa maailmassasi. Kun taas jos minulta kysyttäisiin vakavasti kuka minä olen, vastaisin vain että olen ihminen", mies sanoi tyynesti katsoen minua suoraan silmiin.
"Tämä on oikea maailma, kun taas se missä sinä olet asunut, on osa pelkkää koetta". Koetta? Mitä helvetin koetta? Purin hammasta yhteen kun vihani tätä miestä kohtaan vain nousi nousemistaan. "Ihminen ei ole kuolevainen, niin kuin sinun maailmassasi ajatellaan. Ei todellakaan. Me olemme nimittäin todellisuus ja todellisuus on me. Meillä vain on kaikki valta ja kaikki tottelee vain meitä". Mistä tämä mies puhuu, ajattelin. Hän sanoi ettei hän ole Jumala, vaan pelkkä ihminen. Mutta jos hän on pelkkä ihminen..
Nousin ylös tuolistani, kohotin nyrkkini ja löin miestä. Tai ainakin kuvittelin lyöväni. Nyrkkini ei kuitenkaan ikinä osunut maaliin, sillä juuri ennen osumaa olin taas istumassa tuolissa katselemassa miestä. Mies katsoi minua vieläkin täysin rauhallisesti puhuen:
"Meidän maailmassamme ei ole käsitteitä aika, moraali, materia tai energia. Ne ovat ainoastaan asioita, jotka me loimme teidän maailmaanne".
"Mitä äsken tapahtui", kysyin hämmästyneenä. Aluksi olin vain sekaisin siitä että olin taas palannut tuoliin, mutta pian huomasin että myös kaikki viha oli kaikonnut minusta. En voinut suuttua vaikka olisin halunnut. Aivoni ihmettelivät tätä myös, joten he syöttivät minulle kuvia perheestäni, mutta siitäkin huolimatta että tämä mies oli juuri ottanut minut perheeni luota, en tuntenut mitään.
"Me olemme kaikki. Kaikki tapahtuu niin kuin me haluamme", mies vastasi kysymykseen, jota en ollut ääneen sanonut. Olin hiljaa ja mies jatkoi selostustaan:
"Koska olemme ihmisiä, myös meillä, niin kuin teilläkin, on pohjaton tiedonhalu. Koska kaikki tapahtuu niin kuin me haluamme, olemme luoneet itsestämme täysin riippumattomia olentoja, jotka ovat osittain meidän kaltaisiamme, mutta silti niin erilaisia. Monien erilaisten testien takia loimme maailmastanne niin monimutkaisen, mutta silti uskottavan kaikkine sääntöineen ja lakeineen. Rajoitimme myös - kuten varmasti jo tiesitkin - teidän kykyänne muokata todellisuutta."
"Entä..", aloitin, mutta miehen ei tarvinnut kuulla kysymystä loppuun tietääkseen mitä ajattelin:
"Kun ihminen kuolee, me poistamme hänet. Olette pelkkiä laboratorio-hiiriä." Kuuntelin miestä täysin kukistettuna, mutta tyynenä. Kaikki oli ollut pelkkää valetta. Hetkinen, sanoin itselleni. Uskonko tosissani tätä miestä? Miksi kaikki mitä hän sanoo kuulostaa niin järkeenkäyvältä. Aivan kuin se olisi ainoa oikea totuus. Miten pystyin olemaan näin rauhallinen?
"Miksi minä olen täällä", kysyin. Mies avasi suunsa ja pyyhkäisi pois koko olemassaoloni tarkoituksen sen myötä:
"Kokeilun vuoksi".
En voinut uskoa sitä. Ennen totuutta olin luullut että olin ollut jotenkin tärkeä, ja että minut oltiin hyväksytty harvojen ja valittujen joukkoon, mutta sitten matto vedettiin altani ja minä-keskeinen maailmani sai kokea rajun herätyksen. En kuitenkaan järkyttynyt, vaan otin asian tyynesti vastaan, mikä tuntui aluksi hieman oudolta, mutta myöhemmin hyvinkin luonnolliselta.
"Ymmärrän", minä vastasin kylmän rauhallisesti miehelle, joka vain katsoi minua räpäyttämättä silmiään kertaakaan.
"Tarkkailemme maailmaanne jatkuvasti ja merkitsemme kaiken muistiin. Me rakastamme tuloksia ja lukuja, aivan kuten osa teistäkin", mies sanoi luoden mieleeni kuvan innokkaista tutkijoista kokeen ääressä. Nyökkäsin ymmärrykseni merkiksi.
"Kaikki merkittävät historiaa mullistavat asiat ja tapahtumat kuten maailmansodat ja terrorismi ovat meidän luomia elementtejä, joiden tarkoitus on yksinkertaisesti muuttaa vallitsevaa järjestelmää, jotta me voisimme sen jälkeen tutkia miten teidän käytöksenne muuttuu niiden myötä. Uskonnot, ideologiat ja valtiot ovat asioita, joiden avulla me olemme osa teidän jokapäiväistä maailmaanne ja vaikka emme puutukaan teidän vapaaseen tahtoonne, ohjailemme aina välillä tiettyjä tarkkaan valittuja yksilöitä ja heidän tekojaan, jotta meidän olemassaolomme pysyisi salaisena ja tutkimuksemme voisi jatkua". Kaikki kävi täysin järkeen, ja pystyin jopa luomaan johtopäätöksen jolle halusin vielä varmistuksen:
"Ja onko vielä niin, että meidän maailmamme ei ole ainoa, jota tarkkailette", kysyin ja mies nyökkäsi merkitsevästi sanoen:
"On muitakin."
Kuvittele maailma, jossa tiede olisi edennyt yhtä rivakasti kuin meidänkin maailmassa, mutta täysin erilaisessa järjestyksessä. Ihmiset kulkevat autoilla, jotka leijuvat juuri ja juuri maan yläpuolella sähkömagneettisen maantien yläpuolella, mutta lääketiede heidän maailmassa on niin jälkeenjäänyttä, että lapsikuolleisuus ja muut sairaudet varjostavat heidän huoletonta elämää. Jos tämä jo kuulosti kiehtovalta, niin kuvittele sitten maailma, jossa vallitsisi viidakon lait, tai sen vastapainoksi maailma, jossa ihmisten hyve-etiikka on niin kehittynyttä, että pienemmällekin teolle löytyy aina tietty hyväksi havaittu koodi, jota ihmisen pitäisi noudattaa rangaistuksen uhalla. Maailmat täynnä pieniä eroja ja suuria eroja, ollen täten täysin erilaisia kokonaisuuksia. Ja minä näin sen kaiken. Maailma jossa evoluutiota ei tunnettu ja jossa kirkko oli ylin auktoriteetti, maailma jossa jääkausi vallitsi vielä meidänkin aikanamme ja johon me olimme sopeutuneet. Maailmoja joissa Homo Sapiens oli kuollut sukupuuttoon ja missä Neanderilaiset vallitsivat, ja maailmoja joissa ihmiset elivät yhdessä dinosaurusten kanssa, taistellen jatkuvasti vallasta niiden kanssa.
"Nämä maailmat ovat kaikki jollakin lailla kytköksissä omaasi, joten sinun on helppo samaistua niihin", kuului ääni pääni sisässä. Mieleni oli kiihkeässä tilassa. Tämä oli niin mahtavaa, täydellistä. Aivan kuin kaikki ihmisen mielikuvitukselle mahdollinen olisi tullut toteen näissä maailmoissa, ja ensimmäistä kertaa saatoin nähdä kaunista unta hereillä, ilman että unen tarvitsisi ikinä loppua.
"Onko niitä lisää", minä kysyin ja jos minusta olisi lähtenyt ääni, se olisi ollut utelias ja jännittynyt, aivan kuin lapsella joka olisi päästetty vapaaksi karkkikaupassa. Seuraavaksi aivan kuin kamera olisi zoomannut kauemmas, myös minun näkymäni avartui. Ja sillä hetkellä..Sillä hetkellä minä tajusin, että kaikki mikä äsken oli ollut kaikki, olikin nyt vain yksi pieni hiekanjyvä loppumattomassa hiekkarannassa.
Miljardeja maailmoja, kuin tähdet taivaalla, avautuivat edessäni kertoen jokainen omaa kaunista tarinaansa minulle. Surullisia ja kauniita, pelottavia ja avartavia. Jokainen tarina, jokainen lause ja sana nostattivat kyyneleitä ja vihaa, rakkautta ja tuskaa. Uusia näkökulmia ja ajatuksia tulvi jokaisesta suunnasta, ja siihen virtaan minä heittäydyin kädet levitettynä sivuille. Ihmisiä niin monia erilaisia, mutta jokainen omalla tavallaan mielenkiintoinen ja samaistuttava. Maailmoja niin erilaisia ja uskomattomia. Maailmoja joissa ei ollut materiaa. Maailmoja, joissa ihmiset olivat mielensä ruumiillistumia. Maailmoja jotka koostuivat pelkästä energiasta. Informaatio-ryöppy tulvi pääni sisällä ja minä tutkailin sitä. Se oli kuin koko maailmankaikkeus tiivistettynä yhteen asiaan, ja se asia olin minä. Kaikki johti minuun, minä olin kaiken keskus, kaikki energia ja materia oli osa minua ja minä olin kaikki. Minulle oltiin annettu valta. Valta koko maailmankaikkeudesta. Jokainen soluni, molekyylini, atomini huusivat yhdessä olemassaolon kanssa suuressa kuorossa, jonka tahtipuikkoa pidin kädessäni. Tietoisuuteni oli kaiken tämän yläpuolella, mistä se tarkkaili ja katsoi maailmoja, jotka kiersivät minua kuin planeetat kiertävät aurinkoa. Kun maailmankaikkeuden olemassaolo saavutti harmonian minussa, syntyi seesteisyys, joka ympäröi Minua. Se tunkeutui mieleemme ja tietoisuuteemme, ja Me syleilimme sitä. Kaikki oli viimeinkin yhtä, ja ensimmäistä kertaa Me oikeasti olimme.
Istuin tuolilla ja katsoi edessäni seisovaa miestä vakavasti. Hänellä oli yllään valkoinen puku, joka istui hänen päällään täydellisesti. Mies liikutti huuliaan, mutta en kuullut mitään.
"Anteeksi. Voisitko toistaa", kysyin kohteliaasti, mutta mies ei vastannut. Mies käveli ympäri huonetta, mutta katseeni ei pystynyt seuraamaan. Yritin liikuttaa päätäni, mutta se pysyi paikallaan, aivan kuin naulattuna. Mies laski kätensä olalleni, mutta en tuntenut mitään. Näin vain hänen kätensä ja sen miten päälläni oleva valkoinen vaate, joka muistutti sairaalassa olevien vuodepotilaiden päällä olevaa vaatetta, rypistyi olkapääni kohdalta. Mies käveli pois huoneesta, mutta en tajunnut jääväni yksin, kunnes pimeys otti huoneen haltuunsa. Naurahdin hermostuneesti ja luulin että mies pilaili. Huhuilin häntä hetken, mutta mies ei tullut takaisin. Suuni aukesi haukotuksen myötä ja tunsin miten väsynyt aloin olla.
"Kun seuraavaksi avaan silmäni", päästin lauseen yllättäen suustani ja jatkoin tahtomattani: "minun on paras herätä omasta sängystäni". Silmäni menivät kiinni ja hämmästeltyään hetken omia sanojaan, ajatuksenikin lopulta hiljenivät ja langat katkesivat käsissäni lopullisesti.
"Kuka olet?! Mitä minulle on tehty?! Mitä olette syöttäneet minulle?!". Mies katsoi minua eleettömästi ja vastasi:
"Minä, olen Jumala".
Minä jähmetyin. Koko maailmani jähmettyi. Sana kaikui pääni sisällä, ja se sana oli 'Jumala'. Kaikkivaltias, ihmisen ja maailmankaikkeuden luoja.
"Et ole", sanoin varovaisesti ja hermostuneesti hymyillen. Hän näytti noin 40-vuotiaalta mieheltä, jolla oli valkoinen lyhyt tukka ja hieman partaa. Hän oli pukeutunut valkoiseen pukuun ja hän seisoi edessäni ryhdikkäänä kädet selkänsä takana. Mikä sairas pila tämä oli? Minut oltiin kidnapattu ja huumattu, mutta miksi tämä mies kutsui itseään Jumalaksi, ja mikä tämä paikka oli.
"Tule mukaani", mies vastasi ja avasi takanaan olevan oven. Ovi? En ollut huomannutkaan. Mies astui ovesta sisään ja sulki sen perässään. Ryntäsin mieheen perään paniikinomaisin tuntein. Jumala? Minun oli pakko saada tietää. Käteni käänsi ovenkahvan alas asti, jonka jälkeen vedin ovea itseäni päin. Astuin sisään ja näkökenttäni täytti mitä ihmeellisin näky.
Sininen planeetta pyöri hitaasti avaruudessa massiivisen auringon valaistessa sen pintaa. Katsoin alaspäin ja näin vain tyhjää. Yritin nostaa käteni, mutta minulla ei ollut niitä. Yritin kääntää päätäni, mutta niin uskomattomalta kuin se tuntuikin: minulla ei ollut sitä. Yritin sanoa: "Mitä tämä on", mutta minulla ei ollut suuta. Silti minä liikuin. Aivan kuin ajatuksen voimalla, pystyin liikkumaan avaruudessa, omalla linnunradallamme, niin nopeasti kuin halusin, minne vain halusin. Mitä halusinkaan nähdä, sen myös näin ja kaikki oli paikallaan. Taloni, ystäväni, vaimoni ja lapseni. Kaikki. En voinut koskettaa heitä, saati kommunikoida heidän kanssaan. He eivät nähneet minua, mutta minä näin heidät. Vaimoni kirkkaan vaaleat hiukset olivat poninhännällä kun hän leikkasi sipulia keittiössä. Kello oli kolme ja oli ruoka-aika. Lapseni leikkivät legoilla hänen takanaan. Yksi tyttö ja yksi poika, aivan niin kuin hän oli halunnut. Voi miten onnellisia me olimme. Jos minulla olisi ollut silmät, ne olisi varmaan täyttyneet kyynelillä, mutta sen sijaan huomasinkin, miten koko maailma kaikkosi luotani, ja yhtäkkiä olin taas tuolilla istumassa siinä samassa huoneessa, josta olin juuri lähtenyt. Mies oli taas edessäni.
"Toivottavasti tuon jälkeen uskot minua, sillä kannaltamme on erittäin tärkeää, että ymmärrät täysin mistä pian aion puhua", mies sanoi vakavana, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minä en kuitenkaan pysynyt yhtä tyynenä, sillä sydämeni hakkasi hullun lailla. En kuitenkaan sanonut mitään. Katsoin vain miestä vihaisesti ja puristin tuolini käsinojaa sormet valkoisina. En tiedä johtuiko vaikenemiseni pelosta, vai jostain muusta, mutta sillä hetkellä en kyennyt tekemään juuri mitään muutakaan. En edes tiennyt miksi olin vihainen. Minun tarvitsi vain ajatella perhettäni ja viha yltyi, mutta muuten sillä ei ollut mitään merkitystä. Ajatukseni tuntuivat hetkittäin olevan ohuita lankoja, jotka katkesivat yrittäessäni koota niitä.
"Jos sinulta kysyttäisiin kuka minä olen, niin todennäköisesti vastaisit minun olevan Jumala, sillä minä vastaan täysin sitä Jumalaa, josta sinä ole kuullut omassa maailmassasi. Kun taas jos minulta kysyttäisiin vakavasti kuka minä olen, vastaisin vain että olen ihminen", mies sanoi tyynesti katsoen minua suoraan silmiin.
"Tämä on oikea maailma, kun taas se missä sinä olet asunut, on osa pelkkää koetta". Koetta? Mitä helvetin koetta? Purin hammasta yhteen kun vihani tätä miestä kohtaan vain nousi nousemistaan. "Ihminen ei ole kuolevainen, niin kuin sinun maailmassasi ajatellaan. Ei todellakaan. Me olemme nimittäin todellisuus ja todellisuus on me. Meillä vain on kaikki valta ja kaikki tottelee vain meitä". Mistä tämä mies puhuu, ajattelin. Hän sanoi ettei hän ole Jumala, vaan pelkkä ihminen. Mutta jos hän on pelkkä ihminen..
Nousin ylös tuolistani, kohotin nyrkkini ja löin miestä. Tai ainakin kuvittelin lyöväni. Nyrkkini ei kuitenkaan ikinä osunut maaliin, sillä juuri ennen osumaa olin taas istumassa tuolissa katselemassa miestä. Mies katsoi minua vieläkin täysin rauhallisesti puhuen:
"Meidän maailmassamme ei ole käsitteitä aika, moraali, materia tai energia. Ne ovat ainoastaan asioita, jotka me loimme teidän maailmaanne".
"Mitä äsken tapahtui", kysyin hämmästyneenä. Aluksi olin vain sekaisin siitä että olin taas palannut tuoliin, mutta pian huomasin että myös kaikki viha oli kaikonnut minusta. En voinut suuttua vaikka olisin halunnut. Aivoni ihmettelivät tätä myös, joten he syöttivät minulle kuvia perheestäni, mutta siitäkin huolimatta että tämä mies oli juuri ottanut minut perheeni luota, en tuntenut mitään.
"Me olemme kaikki. Kaikki tapahtuu niin kuin me haluamme", mies vastasi kysymykseen, jota en ollut ääneen sanonut. Olin hiljaa ja mies jatkoi selostustaan:
"Koska olemme ihmisiä, myös meillä, niin kuin teilläkin, on pohjaton tiedonhalu. Koska kaikki tapahtuu niin kuin me haluamme, olemme luoneet itsestämme täysin riippumattomia olentoja, jotka ovat osittain meidän kaltaisiamme, mutta silti niin erilaisia. Monien erilaisten testien takia loimme maailmastanne niin monimutkaisen, mutta silti uskottavan kaikkine sääntöineen ja lakeineen. Rajoitimme myös - kuten varmasti jo tiesitkin - teidän kykyänne muokata todellisuutta."
"Entä..", aloitin, mutta miehen ei tarvinnut kuulla kysymystä loppuun tietääkseen mitä ajattelin:
"Kun ihminen kuolee, me poistamme hänet. Olette pelkkiä laboratorio-hiiriä." Kuuntelin miestä täysin kukistettuna, mutta tyynenä. Kaikki oli ollut pelkkää valetta. Hetkinen, sanoin itselleni. Uskonko tosissani tätä miestä? Miksi kaikki mitä hän sanoo kuulostaa niin järkeenkäyvältä. Aivan kuin se olisi ainoa oikea totuus. Miten pystyin olemaan näin rauhallinen?
"Miksi minä olen täällä", kysyin. Mies avasi suunsa ja pyyhkäisi pois koko olemassaoloni tarkoituksen sen myötä:
"Kokeilun vuoksi".
En voinut uskoa sitä. Ennen totuutta olin luullut että olin ollut jotenkin tärkeä, ja että minut oltiin hyväksytty harvojen ja valittujen joukkoon, mutta sitten matto vedettiin altani ja minä-keskeinen maailmani sai kokea rajun herätyksen. En kuitenkaan järkyttynyt, vaan otin asian tyynesti vastaan, mikä tuntui aluksi hieman oudolta, mutta myöhemmin hyvinkin luonnolliselta.
"Ymmärrän", minä vastasin kylmän rauhallisesti miehelle, joka vain katsoi minua räpäyttämättä silmiään kertaakaan.
"Tarkkailemme maailmaanne jatkuvasti ja merkitsemme kaiken muistiin. Me rakastamme tuloksia ja lukuja, aivan kuten osa teistäkin", mies sanoi luoden mieleeni kuvan innokkaista tutkijoista kokeen ääressä. Nyökkäsin ymmärrykseni merkiksi.
"Kaikki merkittävät historiaa mullistavat asiat ja tapahtumat kuten maailmansodat ja terrorismi ovat meidän luomia elementtejä, joiden tarkoitus on yksinkertaisesti muuttaa vallitsevaa järjestelmää, jotta me voisimme sen jälkeen tutkia miten teidän käytöksenne muuttuu niiden myötä. Uskonnot, ideologiat ja valtiot ovat asioita, joiden avulla me olemme osa teidän jokapäiväistä maailmaanne ja vaikka emme puutukaan teidän vapaaseen tahtoonne, ohjailemme aina välillä tiettyjä tarkkaan valittuja yksilöitä ja heidän tekojaan, jotta meidän olemassaolomme pysyisi salaisena ja tutkimuksemme voisi jatkua". Kaikki kävi täysin järkeen, ja pystyin jopa luomaan johtopäätöksen jolle halusin vielä varmistuksen:
"Ja onko vielä niin, että meidän maailmamme ei ole ainoa, jota tarkkailette", kysyin ja mies nyökkäsi merkitsevästi sanoen:
"On muitakin."
Kuvittele maailma, jossa tiede olisi edennyt yhtä rivakasti kuin meidänkin maailmassa, mutta täysin erilaisessa järjestyksessä. Ihmiset kulkevat autoilla, jotka leijuvat juuri ja juuri maan yläpuolella sähkömagneettisen maantien yläpuolella, mutta lääketiede heidän maailmassa on niin jälkeenjäänyttä, että lapsikuolleisuus ja muut sairaudet varjostavat heidän huoletonta elämää. Jos tämä jo kuulosti kiehtovalta, niin kuvittele sitten maailma, jossa vallitsisi viidakon lait, tai sen vastapainoksi maailma, jossa ihmisten hyve-etiikka on niin kehittynyttä, että pienemmällekin teolle löytyy aina tietty hyväksi havaittu koodi, jota ihmisen pitäisi noudattaa rangaistuksen uhalla. Maailmat täynnä pieniä eroja ja suuria eroja, ollen täten täysin erilaisia kokonaisuuksia. Ja minä näin sen kaiken. Maailma jossa evoluutiota ei tunnettu ja jossa kirkko oli ylin auktoriteetti, maailma jossa jääkausi vallitsi vielä meidänkin aikanamme ja johon me olimme sopeutuneet. Maailmoja joissa Homo Sapiens oli kuollut sukupuuttoon ja missä Neanderilaiset vallitsivat, ja maailmoja joissa ihmiset elivät yhdessä dinosaurusten kanssa, taistellen jatkuvasti vallasta niiden kanssa.
"Nämä maailmat ovat kaikki jollakin lailla kytköksissä omaasi, joten sinun on helppo samaistua niihin", kuului ääni pääni sisässä. Mieleni oli kiihkeässä tilassa. Tämä oli niin mahtavaa, täydellistä. Aivan kuin kaikki ihmisen mielikuvitukselle mahdollinen olisi tullut toteen näissä maailmoissa, ja ensimmäistä kertaa saatoin nähdä kaunista unta hereillä, ilman että unen tarvitsisi ikinä loppua.
"Onko niitä lisää", minä kysyin ja jos minusta olisi lähtenyt ääni, se olisi ollut utelias ja jännittynyt, aivan kuin lapsella joka olisi päästetty vapaaksi karkkikaupassa. Seuraavaksi aivan kuin kamera olisi zoomannut kauemmas, myös minun näkymäni avartui. Ja sillä hetkellä..Sillä hetkellä minä tajusin, että kaikki mikä äsken oli ollut kaikki, olikin nyt vain yksi pieni hiekanjyvä loppumattomassa hiekkarannassa.
Miljardeja maailmoja, kuin tähdet taivaalla, avautuivat edessäni kertoen jokainen omaa kaunista tarinaansa minulle. Surullisia ja kauniita, pelottavia ja avartavia. Jokainen tarina, jokainen lause ja sana nostattivat kyyneleitä ja vihaa, rakkautta ja tuskaa. Uusia näkökulmia ja ajatuksia tulvi jokaisesta suunnasta, ja siihen virtaan minä heittäydyin kädet levitettynä sivuille. Ihmisiä niin monia erilaisia, mutta jokainen omalla tavallaan mielenkiintoinen ja samaistuttava. Maailmoja niin erilaisia ja uskomattomia. Maailmoja joissa ei ollut materiaa. Maailmoja, joissa ihmiset olivat mielensä ruumiillistumia. Maailmoja jotka koostuivat pelkästä energiasta. Informaatio-ryöppy tulvi pääni sisällä ja minä tutkailin sitä. Se oli kuin koko maailmankaikkeus tiivistettynä yhteen asiaan, ja se asia olin minä. Kaikki johti minuun, minä olin kaiken keskus, kaikki energia ja materia oli osa minua ja minä olin kaikki. Minulle oltiin annettu valta. Valta koko maailmankaikkeudesta. Jokainen soluni, molekyylini, atomini huusivat yhdessä olemassaolon kanssa suuressa kuorossa, jonka tahtipuikkoa pidin kädessäni. Tietoisuuteni oli kaiken tämän yläpuolella, mistä se tarkkaili ja katsoi maailmoja, jotka kiersivät minua kuin planeetat kiertävät aurinkoa. Kun maailmankaikkeuden olemassaolo saavutti harmonian minussa, syntyi seesteisyys, joka ympäröi Minua. Se tunkeutui mieleemme ja tietoisuuteemme, ja Me syleilimme sitä. Kaikki oli viimeinkin yhtä, ja ensimmäistä kertaa Me oikeasti olimme.
Istuin tuolilla ja katsoi edessäni seisovaa miestä vakavasti. Hänellä oli yllään valkoinen puku, joka istui hänen päällään täydellisesti. Mies liikutti huuliaan, mutta en kuullut mitään.
"Anteeksi. Voisitko toistaa", kysyin kohteliaasti, mutta mies ei vastannut. Mies käveli ympäri huonetta, mutta katseeni ei pystynyt seuraamaan. Yritin liikuttaa päätäni, mutta se pysyi paikallaan, aivan kuin naulattuna. Mies laski kätensä olalleni, mutta en tuntenut mitään. Näin vain hänen kätensä ja sen miten päälläni oleva valkoinen vaate, joka muistutti sairaalassa olevien vuodepotilaiden päällä olevaa vaatetta, rypistyi olkapääni kohdalta. Mies käveli pois huoneesta, mutta en tajunnut jääväni yksin, kunnes pimeys otti huoneen haltuunsa. Naurahdin hermostuneesti ja luulin että mies pilaili. Huhuilin häntä hetken, mutta mies ei tullut takaisin. Suuni aukesi haukotuksen myötä ja tunsin miten väsynyt aloin olla.
"Kun seuraavaksi avaan silmäni", päästin lauseen yllättäen suustani ja jatkoin tahtomattani: "minun on paras herätä omasta sängystäni". Silmäni menivät kiinni ja hämmästeltyään hetken omia sanojaan, ajatuksenikin lopulta hiljenivät ja langat katkesivat käsissäni lopullisesti.
Suuren sankarin tarina
Saarella, minkä kukoistavilla rannoilla simpukat hohtivat taianomaisesti aina kerran vuodessa, eli poika joka oli tuleva tekemään suuria tekoja. Tämä poika oli nimeltään Ruxlof, nimi jonka hänelle oli antanut hänen isoisänsä. Kaikki tiesivät, että Ruxlof oli merkittävä poika, jonka kohtalona oli muuttaa koko vallitsevaa maailmankaikkeutta - kunhan ensin varttuisi tuosta hieman. Ruxlof oli vasta 16-vuotias kun horisontin takaa saapui valtaisa laiva, jonka masto oli kiinnitetty laivan pohjaan jostain selittämättömästä syystä. Kaikesta huolimatta laivan kapteeni, seitsemää merta kyntänyt Herra Torpedo, tiesi heti saaren kauniiseen rantaan astuttuaan nimittävänsä nuoren Ruxlofin osaksi uljasta miehistöään. Tämä ei tullut kenellekkään saaressa asuvalle yllätyksenä, olihan Ruxlofin tiedetty jo kauan olevan jotain vallan erinomaista.
Ruxlof lähti siis eeppiselle matkalleen laivalla, jonka masto oli jostain kumman syystä kiinnitetty laivan pohjaan. Tästä arkkitehtuurisesta virheestä johtuen laiva ei ikinä päässyt yksinään mihinkään, vaan sitä piti soutaa, mutta herra Torpedo vakuutti, että kaikelle tälle oli tuleva vielä hyvä selitys. Niinpä Ruxlof, poika joka oli pelastava vielä koko maailmankaikkeuden, eleli laivalla mareasti passattavana ja paapottavana. Eihän suuren kohtalon omaksuvaa henno mihinkään normaaleihin kotitöihin alistaa, kapteeni oli miehistölleen sanonut. Tehden vuosia ei niin mitään, Ruxlof kasvattikin ympärilleen massiivisen pelastusrengasta muistuttavan pötsin, josta itsekin hieman tukeva herra Torpedo oli ylpeä.
"Isompi vatsa, isompi kohtalo", hän tuppasi naureskelemaan, jonka jälkeen hän yleensä syötti Ruxlofille lisää mainiota meri-ruokaa, jonka pelkkien rasva-arvojen kuuleminen saisi suuren asteen anorektikon paisumaan pullataikinan tavoin massiiviseksi tonnikeijukaiseksi. Seilattuaan kymmenen vuotta merellä, syöden suurinpiirtein pelkkää rasvaa koko ikänsä, tähtiin kirjoitetun pojan kohtalo alkoi jo pahasti osoittautua pelkäksi toisen asteen diabetekseksi. Jopa Ruxluf alkoi hieman huolestua, herättyään eräänä aamuna vatsansa alta, yrittäen epätoivoisesti haukkoa ilmaa, mutta täyttäessään suunsa vain omalla kuprullaan. Nokkelana kohtalon valitsemana poikana Ruxluf muisti kuitenkin joskus vielä nähneensä pienenä poikana vatsansa päällisen ja siellä sijaitsevan navan. Napa tarjosikin juuri sellaisen ilmataskun, josta riitti ilmaa myös avunhuutoon. Maailmankaikkeuden pelastaja saatiin siis lopulta pelastettua oman vatsansa noustua vastarintaan ja siitä päivästä lähtien suuret metalliset pylväät asetettiin Ruxlofin vatsaa vasten, estämästä vastaavanlaisen episodin uusiutuminen.
Viimeinkin koitti päivä, jolloin Ruxlofin hämmästyttäviä taitoja tarvittiin ja tähdet saisivat viimeinkin muodostaa tämän legendaarisenkin arvo-asteikolla ylittävän sankarin kuvan jättimäiselle taivaalle. Kapteeni Torpedo sanoi, että he ovat nyt pysähtyneet siihen kohtana merta, jonka alapuolella sijaitsee meri-ihmisten valtakunta. Kyseessä on siis kiduksillaan hengittävä kansa, joka elelee nimensäkin mukaisesti meressä. Miehistön suuri-keuhkoisin jäsen käskettiinkin laskeutumaan mastoon tähystämään kapteenin odottamaa seuruetta, jonka oli määrä saapua laivan pohjaan näihin aikoihin. Nyt Ruxlofille selvisi viimein syy maston olemassaoloon, sen oltua tähän asti pelkkä haitta ja murheenkryyni. Kapteeni saapui Ruxlofin luo ja laski kätensä tämän olalle.
"Tänään on sinun suuri päiväsi", kapteeni sanoi täyttäen äänensä suurella arvostuksella ja ylpeydellä. Ruxlof tunsi kapteenin olevan hänelle kuin isä, sillä vaikka hänen oma isänsä olikin luonut hänet, niin kapteeni oli kyllä lisännyt Ruxlofia ainakin kaksinkertaiseksi rasvaisilla aterioillaan, joten periaatteessa kapteeni oli synnyttänyt häntä enemmän kuin kukaan muu.
"Syy miksi sinä olet niin erikoislaatuinen on se, että veresi on maailman makeinta grillikastiketta, jonka veroista ei löydy toista. Senpä takia pitääkseen meri-ihmiset tyytyväisinä ja välttämällä rotujen välisen sodan, kuningas käski minun etsiä sinut käsiini ja lihottaa sinut oikein suureksi ja mureaksi, jonka jälkeen minun on määrä tarjota sinut uhrilahjaksi", kapteeni sanoi katsoen merkitsevästi laskevaan aurinkoon. Ruxlof järkyttyi kuulemastaan, mutta ei pystynyt vastaamaan mitään, koska hän ei onnistunut avaamaan painavaa suutaan. Ja niin tarina sai onnellisen päätöksen. Suurten fyysisten ponnistelujen jälkeen miehistö onnistui vihdoin ja viimein tyrkkäämään suuren sankarinsa Ruxlofin kolin yli suolaiseen veteen, jossa suupieliään lipova meri-kansa jo odottikin juhla-ateriaansa. Suonissa virtaava maistuvuudellaan tajunnanräjäyttävä grillikastike viimeisteli Ruxlofina tunnetun maku-nautinnon, joka uskomattoman mureana lihapaistina pelasti koko maailmankaikkeuden tuhoisalta sodalta. Tänä päivänäkin Ruxlofin nimi muistetaan koko kansan sydämissä, mutta varsinkin vatsoissa, sillä ei aikaakaan kun markkinoille pamahti valtaisan suosion tahdittelemana Ruxlofin grillikastike, josta tuli välittömästi hitti kaikkien kulinaristien ostoslistalle.
Ja niin päättyy tämä eeppinen tarina suuresta Ruxlofista, joka siunasi meitä sillä pienellä hetkellä, jonka hän kulki keskuudessamme. Nyt hän on kuitenkin noussut tähtiin jumalten viereen, josta hän vielä joskus palaa maanpäälle perimään valtaistuimensa maailmankaikkeuden kuninkaana.
Tai sitten hän on kalanpaskana meren pohjassa - mene ja tiedä.
Ruxlof lähti siis eeppiselle matkalleen laivalla, jonka masto oli jostain kumman syystä kiinnitetty laivan pohjaan. Tästä arkkitehtuurisesta virheestä johtuen laiva ei ikinä päässyt yksinään mihinkään, vaan sitä piti soutaa, mutta herra Torpedo vakuutti, että kaikelle tälle oli tuleva vielä hyvä selitys. Niinpä Ruxlof, poika joka oli pelastava vielä koko maailmankaikkeuden, eleli laivalla mareasti passattavana ja paapottavana. Eihän suuren kohtalon omaksuvaa henno mihinkään normaaleihin kotitöihin alistaa, kapteeni oli miehistölleen sanonut. Tehden vuosia ei niin mitään, Ruxlof kasvattikin ympärilleen massiivisen pelastusrengasta muistuttavan pötsin, josta itsekin hieman tukeva herra Torpedo oli ylpeä.
"Isompi vatsa, isompi kohtalo", hän tuppasi naureskelemaan, jonka jälkeen hän yleensä syötti Ruxlofille lisää mainiota meri-ruokaa, jonka pelkkien rasva-arvojen kuuleminen saisi suuren asteen anorektikon paisumaan pullataikinan tavoin massiiviseksi tonnikeijukaiseksi. Seilattuaan kymmenen vuotta merellä, syöden suurinpiirtein pelkkää rasvaa koko ikänsä, tähtiin kirjoitetun pojan kohtalo alkoi jo pahasti osoittautua pelkäksi toisen asteen diabetekseksi. Jopa Ruxluf alkoi hieman huolestua, herättyään eräänä aamuna vatsansa alta, yrittäen epätoivoisesti haukkoa ilmaa, mutta täyttäessään suunsa vain omalla kuprullaan. Nokkelana kohtalon valitsemana poikana Ruxluf muisti kuitenkin joskus vielä nähneensä pienenä poikana vatsansa päällisen ja siellä sijaitsevan navan. Napa tarjosikin juuri sellaisen ilmataskun, josta riitti ilmaa myös avunhuutoon. Maailmankaikkeuden pelastaja saatiin siis lopulta pelastettua oman vatsansa noustua vastarintaan ja siitä päivästä lähtien suuret metalliset pylväät asetettiin Ruxlofin vatsaa vasten, estämästä vastaavanlaisen episodin uusiutuminen.
Viimeinkin koitti päivä, jolloin Ruxlofin hämmästyttäviä taitoja tarvittiin ja tähdet saisivat viimeinkin muodostaa tämän legendaarisenkin arvo-asteikolla ylittävän sankarin kuvan jättimäiselle taivaalle. Kapteeni Torpedo sanoi, että he ovat nyt pysähtyneet siihen kohtana merta, jonka alapuolella sijaitsee meri-ihmisten valtakunta. Kyseessä on siis kiduksillaan hengittävä kansa, joka elelee nimensäkin mukaisesti meressä. Miehistön suuri-keuhkoisin jäsen käskettiinkin laskeutumaan mastoon tähystämään kapteenin odottamaa seuruetta, jonka oli määrä saapua laivan pohjaan näihin aikoihin. Nyt Ruxlofille selvisi viimein syy maston olemassaoloon, sen oltua tähän asti pelkkä haitta ja murheenkryyni. Kapteeni saapui Ruxlofin luo ja laski kätensä tämän olalle.
"Tänään on sinun suuri päiväsi", kapteeni sanoi täyttäen äänensä suurella arvostuksella ja ylpeydellä. Ruxlof tunsi kapteenin olevan hänelle kuin isä, sillä vaikka hänen oma isänsä olikin luonut hänet, niin kapteeni oli kyllä lisännyt Ruxlofia ainakin kaksinkertaiseksi rasvaisilla aterioillaan, joten periaatteessa kapteeni oli synnyttänyt häntä enemmän kuin kukaan muu.
"Syy miksi sinä olet niin erikoislaatuinen on se, että veresi on maailman makeinta grillikastiketta, jonka veroista ei löydy toista. Senpä takia pitääkseen meri-ihmiset tyytyväisinä ja välttämällä rotujen välisen sodan, kuningas käski minun etsiä sinut käsiini ja lihottaa sinut oikein suureksi ja mureaksi, jonka jälkeen minun on määrä tarjota sinut uhrilahjaksi", kapteeni sanoi katsoen merkitsevästi laskevaan aurinkoon. Ruxlof järkyttyi kuulemastaan, mutta ei pystynyt vastaamaan mitään, koska hän ei onnistunut avaamaan painavaa suutaan. Ja niin tarina sai onnellisen päätöksen. Suurten fyysisten ponnistelujen jälkeen miehistö onnistui vihdoin ja viimein tyrkkäämään suuren sankarinsa Ruxlofin kolin yli suolaiseen veteen, jossa suupieliään lipova meri-kansa jo odottikin juhla-ateriaansa. Suonissa virtaava maistuvuudellaan tajunnanräjäyttävä grillikastike viimeisteli Ruxlofina tunnetun maku-nautinnon, joka uskomattoman mureana lihapaistina pelasti koko maailmankaikkeuden tuhoisalta sodalta. Tänä päivänäkin Ruxlofin nimi muistetaan koko kansan sydämissä, mutta varsinkin vatsoissa, sillä ei aikaakaan kun markkinoille pamahti valtaisan suosion tahdittelemana Ruxlofin grillikastike, josta tuli välittömästi hitti kaikkien kulinaristien ostoslistalle.
Ja niin päättyy tämä eeppinen tarina suuresta Ruxlofista, joka siunasi meitä sillä pienellä hetkellä, jonka hän kulki keskuudessamme. Nyt hän on kuitenkin noussut tähtiin jumalten viereen, josta hän vielä joskus palaa maanpäälle perimään valtaistuimensa maailmankaikkeuden kuninkaana.
Tai sitten hän on kalanpaskana meren pohjassa - mene ja tiedä.
Sanaton maailma
Olipa kerran maailma, missä viisaat ovat hiljaa ja typerykset puhuvat. Kyseinen viisaus ei ole pelkästään filosofisen pohdiskelun tuote, vaan täysi tosiasia, sillä tässä maailmassa jokainen ihminen, joka puhui yli 500 sanaa, kuoli sydänkohtaukseen. Maailmanennätys ja historian suurin pölpöttäjä Mark Jabberer kykeni laukomaan elämänsä aikana yhteensä 654 sanaa ja 2 tavua ennen kuolemaansa. Tätä pidettiin suorastaan ihmeenä ja Markista tulikin nopeasti ihmisten sananvapauden pyhimys.
Tällä hetkellä ajattelet varmasti, että kyseinen maailma ei ole kovin hirveä, sillä ainahan ihmiset voivat kirjoittaa toisilleen. Kyseessä oli kuitenkin maailma, missä ainoa kirjoitustapa oli käsinkirjoittaminen ja siinäkin oli omat rajoitukset. Ihminen saattoi kirjoittaa yhdellä "ulokkeellaan" korkeintaan 150 viivaa, kunnes tämä "uloke" lopulta haihtuisi pois. Niinpä tässä maailmassa kirjoitus olikin mahdollisimman yksinkertaistettua, kirjainten koostuessa pelkästään erikokoisista viivoista. Tästä huolimatta monia ihmisiä kohtasi suuri suru, kun tuhlattuaan seitsemän sormea novellin kirjoittamiseen, se ei menestynyt. Aikansa suurimmat kirjailijat saivat itse kirjoitettua muutaman lyhyt-tarinan ja pystyessään vielä hieman puhumaan he sanelivat loput tarinansa ihmisille, joilla oli vielä sormia ja varpaita tallella. Epätoivoisimmat yrittivät vielä elekielellä pelastaa uransa, mutta yleensä tälläiset tapaukset tuottivat pelkkää roskaa.
Tälläinen yhteiskunta, niin rajoitettu kun se kommunikatiivisesti olikin, toimi ihmisten mielestä loistavasti, eikä heillä ollut juurikaan valittamista oloistaan. Miten voisikaan, sillä valittaminen tiesi aina muutamaa askelta kohti kuolemaa. Myös pitkäjänteisyys tiesi pitkää ikää, sillä tutkimusten mukaan useasti kiroilevat kuolivat nuorempina. Vaikka mikään muu ei ihmisiä tappanutkaan, tälläkin maailmalla oli omat epidemiansa, jotka ovat verrattavissa oman maailmamme mustaan surmaan. Pahinta aikaa oli keskiajalla kukoistava unissapuhumis-epidemia, joka tappoi vuodessa satojatuhansia ihmisiä. Toisaalta kyseessä oli ihan ymmärrettävä reaktio, sillä maailmassa tapahtui paljon ja ylimääräinen keskusteleminen oli kielletty. Öisin kun kontrolli petti, myös kielenkannat heltyivät ja puhe alkoi pulppuamaan.
Toinen tapaus oli flunssa, joka sai ihmiset aivastelemaan. Ongelma kuitenkin loppui nopeasti, kun valtion johto päätti poistaa sanan "atsiih" valtakunnallisesta sanakirjasta. Tämän jälkeen aivastusta ei enää laskettu sanaksi ja flunssan aiheuttama pelko haihtui kansalaisten sydämistä.
Teot puhuvat enemmän kuin sanat - mutta onneksi ei tässä maailmassa, tai muuten ihmiset olisivat varmasti kuolleet jo sukupuuttoon.
Tällä hetkellä ajattelet varmasti, että kyseinen maailma ei ole kovin hirveä, sillä ainahan ihmiset voivat kirjoittaa toisilleen. Kyseessä oli kuitenkin maailma, missä ainoa kirjoitustapa oli käsinkirjoittaminen ja siinäkin oli omat rajoitukset. Ihminen saattoi kirjoittaa yhdellä "ulokkeellaan" korkeintaan 150 viivaa, kunnes tämä "uloke" lopulta haihtuisi pois. Niinpä tässä maailmassa kirjoitus olikin mahdollisimman yksinkertaistettua, kirjainten koostuessa pelkästään erikokoisista viivoista. Tästä huolimatta monia ihmisiä kohtasi suuri suru, kun tuhlattuaan seitsemän sormea novellin kirjoittamiseen, se ei menestynyt. Aikansa suurimmat kirjailijat saivat itse kirjoitettua muutaman lyhyt-tarinan ja pystyessään vielä hieman puhumaan he sanelivat loput tarinansa ihmisille, joilla oli vielä sormia ja varpaita tallella. Epätoivoisimmat yrittivät vielä elekielellä pelastaa uransa, mutta yleensä tälläiset tapaukset tuottivat pelkkää roskaa.
Tälläinen yhteiskunta, niin rajoitettu kun se kommunikatiivisesti olikin, toimi ihmisten mielestä loistavasti, eikä heillä ollut juurikaan valittamista oloistaan. Miten voisikaan, sillä valittaminen tiesi aina muutamaa askelta kohti kuolemaa. Myös pitkäjänteisyys tiesi pitkää ikää, sillä tutkimusten mukaan useasti kiroilevat kuolivat nuorempina. Vaikka mikään muu ei ihmisiä tappanutkaan, tälläkin maailmalla oli omat epidemiansa, jotka ovat verrattavissa oman maailmamme mustaan surmaan. Pahinta aikaa oli keskiajalla kukoistava unissapuhumis-epidemia, joka tappoi vuodessa satojatuhansia ihmisiä. Toisaalta kyseessä oli ihan ymmärrettävä reaktio, sillä maailmassa tapahtui paljon ja ylimääräinen keskusteleminen oli kielletty. Öisin kun kontrolli petti, myös kielenkannat heltyivät ja puhe alkoi pulppuamaan.
Toinen tapaus oli flunssa, joka sai ihmiset aivastelemaan. Ongelma kuitenkin loppui nopeasti, kun valtion johto päätti poistaa sanan "atsiih" valtakunnallisesta sanakirjasta. Tämän jälkeen aivastusta ei enää laskettu sanaksi ja flunssan aiheuttama pelko haihtui kansalaisten sydämistä.
Teot puhuvat enemmän kuin sanat - mutta onneksi ei tässä maailmassa, tai muuten ihmiset olisivat varmasti kuolleet jo sukupuuttoon.
Vihan orja
Vesi tuntui likaavan kasvoni sen valuessa pitkin poskiani. Katsoin peiliin ja näin miten siitä heijastuva ihminen katsoi takaisin. Kuvajaiseni näytti kurjalta ja surulliselta, aivan kuin se ei olisi ikinä kokenut rakkautta. Painoin otsani sen otsaa vasten ja käskin sen piristyä, mutta aivan kuten minäkään, niin myös sekään ei uskonut puheitani. Huoneeni kieppui puolelta toiselle aivan kuin se yrittäisi karistaa minut luotaan. Ymmärsin vinkin, otin takkini naulakosta ja lähdin ulos. Ihmisiä käveli minua vastaan, jokaisella heistä vakava ilme kasvoilla. He halvensivat tuota ilmettä. He eivät tienneet mitä se tarkoitti, eikä heillä todellakaan ollut syytä olla sen ilmeen kantajia. Jatkoin matkaani eteenpäin syistä, joista en ollut täysin perillä. En ollut mistään täysin perillä. Kehoni toimi rutiininomaisesti hengittämällä ja liikkumalla eteenpäin, vaikka aivoni eivät osanneet antaa minulle vastausta kysymykseen: Miksi?
Tämä oli taas niitä hetkiä, jolloin tahdoin kivuta vuoren huipulle ja huutaa. Huutaa pois tuskaa sisältäni, joka tuntui korventavan minua polttavalla liekillä. Ahdistus kerääntyi minussa ja pato, jonka olin rakentanut sen suojaksi oli murenemassa. Todellisuus tuntui niin raskaalta. Päivät katosivat elämästäni nopeasti, eikä mitään jäänyt käteen. Huominen ja eilinen olivat yksi ja sama päivä. Mikään ei muuttunut, eikä mitään tapahtunut. Vihasin niin paljon, mutta en tiennyt mitä. Vihasinko itseäni? Ei, minähän olin tässä uhri. Minä en ollut tehnyt mitään pahaa. Minä en helvetti vieköön ansainnut tätä. Vihasinko elämää? Elämä on sellainen miksi sen tekee, joten en voinut vihata sitäkään. Vihasinko Jumalaa? Ei, sillä sitä ei vihata mitä ei ole olemassa.
Kotona menin jääkaapille ja aloin syömään. Ruoka ei maistunut miltään, vaan se pelkästään tuhosi nälkäni. Neste valui verkkaisesti alas kurkustani, vaikka janoni oli jo sammunut. Istuin hetken pöydän ääressä. Katseeni pyyhki keittiön yli kuin kevyt tuuli, mutta mikään ei liikkunut, vaan kaikki pysyi ennallaan. Tyhjät maitopurkit pöydällä olivat tyhjiä sisältä ja likainen astia likainen päältä. Nousin seisomaan ja taivutin päätäni taaksepäin. Tuijotin kattoa, joka rajasi keittiöni noin kolmen metrin korkeuteen. Mitä kauemmin katsoin sitä, sen lähemmäksi se tuntui tulevan. Itseasiassa, koko huone näytti kutistuvan ympärilläni. Hengitykseni muuttui raskaammaksi ja kylmyys saapui vierelleni saaden minut tärisemään. Menin sänkyyni peiton alle ja suljin silmäni. Yritin saavuttaa tyyneyttä, vaikka pääni sisällä myrskysi. Halusin nukahtaa. Halusin pysyä unessa. Halusin pois täältä. Voi, miten vihasinkaan tätä kaikkea.
Tämä oli taas niitä hetkiä, jolloin tahdoin kivuta vuoren huipulle ja huutaa. Huutaa pois tuskaa sisältäni, joka tuntui korventavan minua polttavalla liekillä. Ahdistus kerääntyi minussa ja pato, jonka olin rakentanut sen suojaksi oli murenemassa. Todellisuus tuntui niin raskaalta. Päivät katosivat elämästäni nopeasti, eikä mitään jäänyt käteen. Huominen ja eilinen olivat yksi ja sama päivä. Mikään ei muuttunut, eikä mitään tapahtunut. Vihasin niin paljon, mutta en tiennyt mitä. Vihasinko itseäni? Ei, minähän olin tässä uhri. Minä en ollut tehnyt mitään pahaa. Minä en helvetti vieköön ansainnut tätä. Vihasinko elämää? Elämä on sellainen miksi sen tekee, joten en voinut vihata sitäkään. Vihasinko Jumalaa? Ei, sillä sitä ei vihata mitä ei ole olemassa.
Kotona menin jääkaapille ja aloin syömään. Ruoka ei maistunut miltään, vaan se pelkästään tuhosi nälkäni. Neste valui verkkaisesti alas kurkustani, vaikka janoni oli jo sammunut. Istuin hetken pöydän ääressä. Katseeni pyyhki keittiön yli kuin kevyt tuuli, mutta mikään ei liikkunut, vaan kaikki pysyi ennallaan. Tyhjät maitopurkit pöydällä olivat tyhjiä sisältä ja likainen astia likainen päältä. Nousin seisomaan ja taivutin päätäni taaksepäin. Tuijotin kattoa, joka rajasi keittiöni noin kolmen metrin korkeuteen. Mitä kauemmin katsoin sitä, sen lähemmäksi se tuntui tulevan. Itseasiassa, koko huone näytti kutistuvan ympärilläni. Hengitykseni muuttui raskaammaksi ja kylmyys saapui vierelleni saaden minut tärisemään. Menin sänkyyni peiton alle ja suljin silmäni. Yritin saavuttaa tyyneyttä, vaikka pääni sisällä myrskysi. Halusin nukahtaa. Halusin pysyä unessa. Halusin pois täältä. Voi, miten vihasinkaan tätä kaikkea.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
